Kansalaistiede

DNA:ta. Kuvalähde: pixabay

Megatrendit kuvaavat kehityksen suuntaa. Vuoden 2017 Kirjastopäivillä tällaisina kirjaston toimintaan liittyvinä megatrendeinä mainittiin avoin tiede ja kansalaistiede. Käsite kansalaistiede alkoi kiinnostaa. Kun hain Helmetistä aineistoa hakusanalla kansalaistiede, sain hakutulokseksi Esa Väliverrosen kirjan Julkinen tiede (2016, Vastapaino, luokka 16.8 Tiedepolitiikka). Se on saatavissa kirjaston kautta myös e-kirjana. Voidaan todeta, että aineiston määrä ei näytä korreloivan megatrendin merkityksen kanssa.

Mitä kansalaistiede sitten on? Lyhyesti sanottuna se on ei-tutkijoiden eli kansalaisten ottamista mukaan tutkimuksen tekemiseen. Perinteisesti kansalaiset ovat ottaneet osaa tutkimuksen tekemiseen keräämällä havaintoja kun on ollut tarve kerätä suuria havaintoaineistoja. Internet ja kaikenlaisen aineiston digitalisoituminen ovat helpottaneet kansalaisten osallistumista havaintojen taltioimiseen. Esimerkkinä voidaan mainita erilaiset eläimiin liittyvät havainnot.

Kansalaistieteen taustalla on siis ajatus ihmisten osallistumisesta. Väliverronen listaa osallistumisen hyötyjä: avoimuuden, läpinäkyvyyden ja monimuotoisuuden kasvu; demokraattisen yhteiskunnan edellytyksiin kuuluvan avoimen vuoropuhelun lisääntyminen; luottamuksen kehittyminen tieteentekijöiden ja kansalaisten välillä; tulevien kiistakysymysten ja jännitteiden ennakointi sekä päätöksenteon laadun paraneminen. Väliverronen mainitsee vielä rahoituksen hankkimisen uusille tutkimusalueille sekä uusien teknologioiden käyttöönottamisen.

Väliverronen esittelee neljä kansalaistieteen tyyppiä. Ensimmäinen on joukkoistaminen. Tällöin käytetään yhteisön osaamista esitetyn ongelman ratkaisemiseksi. Toinen tyyppi on jo mainittu osallistuminen havaintojen tekemiseen ja taltiointiin. Kolmas tyyppi on osallistava tutkimus. Siinä tutkimukseen osallistuvat henkilöt tekevät tutkimusta heille annettujen toimintaohjeiden mukaisesti. Neljäs tyyppi on tutkimuksen tekeminen yhdessä. Kahta viimeistä tyyppiä ei kansalaistieteen tekemisessä ole juurikaan käytetty.

Kun kansalaistieteen sisältöjä ja prosesseja on pohdittu, on tullut ilmeiseksi, että kansalaisilla tulee olla pelkkää aineiston keräämistä suurempi rooli kansalaistieteen tekemisessä. Passiivinen havainnoitsijan rooli ei riitä innostamaan tieteen tekemiseen. Tieteen autonomiasta on pidettävä kiinni, kun tieteellistä tutkimusta tehdään, mutta voidaanko eri tutkimuksen vaiheissa ottaa mukaan asiasta kiinnostuneita kansalaisia osallistumaan tutkimusprosessiin? Väliverronen kirjoittaa: ”Jos halutaan edistää keskustelukulttuuria ja osallistumista, pelkät tekniset työkalut eivät riitä, vaan tarvitaan myös ajattelu- ja toimintatapojen muutosta.”

Kirjastot voisivat mielestäni toimia paikkoina, joissa kansalaistiedettä voidaan edistää. Kirjastot voivat auttaa ainakin tarjoamalla tiloja, aineistoja, tiedonvälityskanavia ja asiantuntemusta. Voiko kirjasto toimia paikkana, missä löydettäisiin tilaa vuorovaikutukselle ja keskustelulle, jossa kaikki osapuolet voivat oppia toisiltaan? Näin tieteen avoimuus ja kansalaistiede voisivat laajentua myös akateemisten piirien ulkopuolelle.

Sami Lahtinen

Sami Lahtinen on espoolainen kirjastopalvelujen aktiivikäyttäjä. Tällä hetkellä hän työskentelee Sellon kirjastossa.

Vastaa