Erno Paasilinna & Antti Tuuri: Isoa Inaria kiertämässä, kuvauksia Inarin vesiltä ja rannoilta

Vuonna 1998 kaksi tunnettua suomalaista kirjailijaystävystä päättivät toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa yhteisestä Lapin reissusta. He olivat jo vuosia suunnitelleet vaeltamista Lapin halki kantoporo mukanaan jakamassa vaellustarvikkeiden raahaamisen tuskaa. Vuosien vieriessä raskas matka muuttui yhä utopistisemmaksi, kunnes Tuuri keksi yhteisen purjehdusmatkan, josta E. Paasilinna heti innostui ehdottaen kohteeksi karikkoista Inari-järveä. Niinpä Tuuri tilasi pienen purjeveneen Luvialta ja se kuljetettiin keskellä kesää Inarille. Näin ystävät pystyivät vihdoin toteuttamaan yhteisen Lapin matkan. Tämä oli hyvä, sillä Erno Paasilinna menehtyi ärhäkkään syöpään vain vajaa pari vuotta matkan jälkeen. Meille lukijoille tämä on hyvä siksi, että saimme nautittavaksemme sympaattisen matkakertomuksen.

Kirjassa kumpainenkin kertoo vuorollaan oman versionsa kunkin päivän tapahtumista ja edesottamuksista. Niistä välittyy kahden miehen kunnioittava ystävyys, joka ei kaihda kuitenkaan hyväntahtoista naljailua toisen omituisuuksien kustannuksella, ei sen puoleen välillä se kohdistetaan myös omaan itseenkin. Naljailua käydään mm. kumpaisenkin laulutaidosta tai pikemminkin laulutaidottomuudesta:

Tuuri:  ”Paasilinna pyysi minua laulamaan lisää, mutta kuulin hänen äänessään ironiaa enkä suostunut uuteen esitykseen.”

Paasilinna: ”Olen jo pitkin matkaa pannut merkille, että aina kun tuulenvire hiukankin herää, kun voimme sammuttaa moottorin ja nostaa purjeet, Antin mieliala muuttuu herkän onnelliseksi: hän nojaa rennosti taaksepäin peräsin kainalossaan ja alkaa laulaa vanhoja pohjalaislauluja…

Antin lauluääni on lievästi sanoen kehnonpuoleinen. Ensi alkuun minäkin yritän laulaa muutaman viisun tyngän… Mutta Antti kieltää minua laulamasta enempää. Hän sanoo että on parempi että hän hoitaa tämän laulupuolen, koska hänellä on siihen enemmän lahjoja.”

Hauskoja juttuja saadaan liittyen kunkin miehen suhtautumiseen Lapin kesän kuuluisiin kiusankappaleisiin sääskiin, miehet kun ovat matkassa räkkä-aikaan. Erno Paasilinna on Petsamon poikana niin äijää, että nukkuu sitkeästi yöt taivasalla hyttysten syötävänä ilman hyttysverkkoa, (Tuuri: ”Paasilinna ei halunnut ruveta verkkoa sääskiä varten ylleen levittelemään; niin pienestä eläimestä ei hänen mielestään miehelle ollut vastusta.”) kun taas Tuuri käytännöllisenä miehenä on tuonut mukanaan homeisen vanhan teltan hyttysverkkoineen. Yhtenä yönä Paasilinna tosin könyää hyttysverkon alle, mutta jatkaa sitten urheasti ulkosalla nukkumista tai huonosti ja katkonaisesti nukkumista, vai onko kysymys sittenkin siitä että homeenhaju on sääskiäkin pahempi juttu. Itselleni ainakin tuottaisi suuria vaikeuksia valita ollako sääskien syötävänä vai haistellako hometta.

Päivän tapahtumien selostamisen lisäksi heillä on selkeä työnjako: Tuuri kapteenina selostaa purjehtimisen yksityiskohdat, kun taas Paasilinna kokemattomana kipparina keskittyy siihen, minkä taitaa erinomaisesti eli taustoittaa historiaa: mm. arveluita saamelaisten alkuperästä, inarilaisten vaiheista sekä kaikenmoisista eriskummallisista persoonista niin paikallisista kuin muualta tulleista. Lisäksi Paasilinna muistelee nuoruutensa vaelluksia Lapissa veljiensä ja muiden lappilaisten kulttuuripersoonien kanssa, kuten Timo K. Mukan. Paasilinna hoitikin hienosti historioitsijan osan. Itse nautin historiaosuuksista eniten, vaikka kaikki muukin kirjassa miellytti minua kovin. Kirja miellytti siinä määrin, että nyt tätä kirjoittaessani haluaisin tarttua kirjaan uudestaan ja lukea sen jälleen kannesta kanteen.

Sonja Inari Peschkow

Vastaa